Lyhyt (todellakin typistetty) kertomus siitä, miten kaikki voi mennä pieleen, mutta päällimmäisenä on kuitenkin vain helpotus siitä, että kaikki on kuitenkin oikeasti tosi hyvin.
Alman juoksu alkoi paria viikkoa ennen juhannusta. Tottakai pahimpaan mahdolliseen aikaan, niin työni, lasten ja koirien hoidon sekä uroksen sijainnin suhteen. Kesässä oli vain kaksi viikkoa, jotka olivat lähes mahdottomia matkan järjestämiseen ja yllättäen ne olivat juuri nuo kaksi viikkoa ennen juhannusta. Lisää järjestelyjä aiheutti tietenkin se, että Bartosz oli ilmoitettu maailmanvoittajaan sekä erikoisnäyttelyyn Tanskaan, juuri juhannusviikolle, jolle laskin Alman parhaita päiviä. Eikä juhannuksen ja ahvenanmaalla pelatun jalkapalloturnauksen vaikutus laivaliikenteeseen ollut mikään paras mahdollinen, lähdettävä oli kun tilaa löytyi ja takaisin oli tultava samalla periaatteella.
Viikkoa ennen juhannusta, su-ma välisenä yönä starttasimme Mervin, Alman ja Ruusun (joka lähi Alpakan seuraneidiksi) kanssa pitkälle telttaretkelle täältä Kokkolasta. Turkuun saavuimme aamusella josta loikkaus laivaan ja nokka kohti Tukholmaa. Laivalla nukutun parin tunnin jälkeen olikin ihan huippua nousta taas auton rattiin ja nokka kohti etelää. Yö kului ihan hyvissä fiiliksissä, jossei hulluja rekkakuskeja muistella. Aamun valjetessa olimme ajaneet jo aikamoisen matkan, ylitetty kaksi pikkuruista siltaa ja tanskanmaa oli tukevasti jalkojen alla. Ei muuta auto parkkiin ja taas nukuttiin pari tuntia. Niskat kenossa jatkettiin matkaa ja jossain vaiheessa tiistai aamupäivää, 1500 kilometrin ajon jälkeen oltiin vihdoinkin perillä määränpäässä, Vestbirkin camping alueella. Ei muuta teltta kasaan ja taas unta, siis täh, tehtiinkö siä muuta kuin nukuttiin?
Bartosz omistajineen ja ystävineen oli siis tuolla samaisella camping alueella ja tämä on se onni nro 1. Tutustuimme siis suurenmoisiin, vuosikymmeniä koiramaailmassa pyörineisiin ihmisiin, joilla oli samanlainen ajatusmaailma kuin mulla. Koira ei ole mitään pelkällä kauneudella, tarvitaan paljon muutakin. Kun tiedät koirasi virheet, voit etsiä sille partnerin, jonka avulla luot tulevaisuutta. Vietimme siis aivan mahtavat neljä päivää näiden ihanien ihmisten ja koirien kanssa, kävimme keskiviikkona vinttikoirien erkkarissa ja perjantaina MV:ssa, mutta tärpit jätättivät.. se oli se murhe nro 1.
Torstaina kävimme eläinlääkärissä, joka otti Almalta progen, papan ja tarkisti kohdunsuun tilanteen. Proge oli vasta 1,6 ja muutkin merkit olivat ovulaation alun puolella. No, ei se mitään, Alma pakattiin perjantaina MV näyttelyn jälkeen Geirin ja Kennethin matkaan kohti Norjaa. Mikäs siinä matkata vierellä sulho, jonka tittelirivistöön lisättiin Tanskan muotovalio ja Maailmanvoittaja 2010! Täytyy tässä yhteydessä mainita, että olipahan hienoa nähdä kehässä 33 galgoa, kaikki erinäköisiä ja kokoisia, mutta paljon hyviä koiria. Luonteiltaan olivat suurimmaksi osaksi hyvin luokseen päästäviä mutta muutama todella arkakin joukossa oli. Näyttelystä varmaankin kerron myöhemmin, jatketaas nyt tätä tarinaa.
Me lähdimme Mervin ja Ruusun kanssa näyttelyn jälkeen ajelemaan kohti kotia. Taas ajettiin yöllä, ensin pe-la yö Tukholmaan, lauantai päivä vietettiin laivalla ja la-su välinen yö ajettiin Kokkolaan. Takana tuolloin 3000km.
Alman retki Norjaan oli sujunut hienosti ja sopeutuminen uuteen laumaan ei tuottanut niin minkäänmoista ongelmaa. Alma oli siis ensimmäistä kertaa ikinä kodin ulkopuolella "kylässä", mutta totuuden nimissä, muunlaista käytöstä en edes odottanut.
Sunnuntaina pojat olivat käyttäneet Alman rutiinitarkastuksessa paikallisella eläinlääkärillä, kun Bartoksen kiinnostus sitä kohtaan selvästi hiipui. Eläinlääkäri oli ollut hiukan kummissaan, kun kaikki näytti siltä, että eletään juurikin parhaita hetkiä, mutta uros vain pyöritteli silmiään. Tuolloin Almasta otettiin tulehdusarvot verikokeella, josko Bartosz tiesi jotain, mitä ihminen ei...
Maanantaina pojat palasivat lääkärin luo kuulemaan tuomion. Tulehdus oli, mutta missä? Lääkäri tähysti Alman kohdunkaulan ja sieltä se syy löytyi, musta, mätäinen veri paljasti alkaneen kohtutulehduksen..Tämä oli todellakin murhe nro 2-1 000 000! Ei siinä auttanut kuin lyödä aborttipiikit kehiin ja voimakkaat antibiootit päälle, kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja toivoa, että kaikki menisi vain hyvin. Se, mistä tulehdus on saanut alkunsa juontaa luultavasti juurensa tuolle edellä mainitulle tanskalaiselle lääkärille, joka tähystimellään sai Alman kohdunkaulan repeämään.. Spekulaatiot kuitenkin sikseen..
Alma oli siis koko ajan oma itsensä, mutta lääkekuurin aloittamisen jälkeen Bartoksen kiinnostus todellakin heräsi, siinäpä se, kyllä koiran nenä on vaan ihme vekotin. No, pentujahan tästä hommasta ei todellakaan tule, ainoastaan se onnen tunne nro 2-2 000 000, jonka Geir ja Kenneth saivat huolehtimalla Almasta näin hyvin. Ilman heitä ja tuota "rutiinikäyntiä" eläinlääkärillä asiat voisivat olla nyt toisin. Olen ikuisesti kiitollinen heille, sanat eivät sitä riitä kertomaan.
Täytyy nyt sitten vielä kertoa, että matkaahan oli tähän mennessä taitettu vasta se 3000km.. Viime perjantaina hyppäsin taas rattiin ystäväni Minnan kanssa (joka muuten ajoi ensin Vantaalta Kokkolaan) ja aloitimme uuden retken. Amazing Race, tehtävä; ajakaa pohjoisruotsin kautta Norjaan, Trondheimiin, juokaa päiväkahvit ihanien ystävienne kanssa, pakatkaa vinttikoira autoon, nukkukaa matkalla max. 6 tuntia ja ajakaa takaisin Kokkolaan yhteensä 2700km. Tehtävä tulee suorittaa alle 48 tunnissa. Jep jep, tehtävä suoritettu!
Oli siis todellakin matkassa murhetta mutta huomattavasti enemmän onnea. Menetetty aika taikka raha ei ole mitään sen rinnalla, että Alma sai hoitoa ajoissa. Jos kaikki menee nyt hyvin ja Alma tuosta täysillä toipuu on uros valmiina ja matka voi taas alkaa, sitä odotellessa!
Kiitokset ihanille ystävilleni Merville ja Minnalle matkaseurasta ja ajourakan helpottamisesta, näitä reissuja voisi tehdä useamminkin ;-) Kiitokset myös siskolleni Annille ja Äidilleni lasten ja koirien hoitoavusta, kiitokset Kimmolle tuesta sekä kaikille niille, jotka ovat tätä hässäkkää myötäeläneet!
Ja suurimmat kiitokset,
Dear Geir and Kenneth, I will be forever grateful for everything you did for Alma. If all people would be like you, the world would certainly be a better place. I will see you next summer at the latest - looking forward to it! Love, Henna
